Neulova laiskuri

Neulottu on, mutta ei blogattu. Viimeaikaiset tekeleet aikajärjestyksessä:


Maaliskuun 14. valmistui pellavahuivi. Siitä irtosi neuloessa aivan järjetön määrä nöyhtää. Onneksi pesu auttoi jonkin verran eikä sitä enää mainittavasti pöllähtele. Karkea ja tikkuinen tosin on edelleen, en paljasta ihoa vasten voi käyttää. Täytynee kokeilla pestä toisenkin kerran ja jos mikään ei auta, lahjoittaa jollekin raapimista paremmin sietävälle. Se laskeutuu tosi nätisti ja muuten tykkäisin kyllä.



Kirjoneulepaidan yläosaa korjailin istuvammaksi samoihin aikoihin. Otin kuulkaas oikein mitat ja niiden mukaan tein. Mikään paras mahdollinen istuvuus ei tuolla ole edelleenkään, mutta nyt pystyy edes käyttämään.


Hihayksityiskohta:
Jossakin vaiheessa tuli akuutti tarve sukille. Mulla ei yksinkertaisesti ollut ehjiä. Kaivelin kaapista langat ja pistelin menemään. Näissä näytti menneen kolme päivää.

Isä tilasi korvaläpällisen pipon. Tein samalla mallilla kuin omani, niistä langoista joita mulla oli. Isän tilauksissa on se hyvä puoli, että se ei ole kovin nirso. Ainakaan värien suhteen. Muistelisin, että viimeksikin vieraillessani sillä oli jalassa sukat, joissa oli pinkkejä ja violetteja raitoja. Koska ne on lämpimät.



Ravelryn Kahelit-ryhmässä virisi haaste yhden vyyhdin ihmeen suunnittelusta. Oli pakko ottaa osaa. Itse neule valmistui 21. maaliskuuta, ohje odottaa vielä tuloaan. Noiden kaavioiden vääntäminen on erityisen epämieluista.


Olin sitä mieltä, että tuli suunniteltua täysin turha neule, mutta nätti. Eräät ovat olleet sitä mieltä, että se ei ole turha. Että lämmittää hartioita. No kai se siihen sitten käy.

Lanka on loistavaa (BC Garn Lucca). Sitä on kivaa neuloa. Vois tehdä itselleen pidemmän version tästä, niin ehkä sitten siitä olisi minullekin jotain hyötyä selänlämmittimenä.

Sitten yhtenä iltana töiden jälkeen, kun en jaksanut mitään, aloin virkkaamaan jämälangoista mummon paloja. Niin niin, isoäidin neliöitä, minusta mummon pala on helpompi nimi. Vaikka se tuntuukin vähän kannibaalilta tai erään paikallisen leipomo-kahvilan tuotteelta.


Ja kehräsinkin joskus silloin. Kokeilin rukkia, en vielä osannut, mutta ihastuin. Vaikka pieni lottovoitto tähän suuntaan kelpaisi... Tosin en oo vieläkään aloittanut lottoamista.


Värttinällä sen sijaan tuli melkein langan näköistä lankaa. Ainakin sitä pystyi neulomaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin se kuitujen sekoittelu karstamyllyllä. Harmi että sekään ei ole halpa vempele, eikä mikään helppo säilytettävä. Eikä ne kuidutkaan tänne kaksioon ole oikein tervetulleita.


Sain kuitumytystä värttinän ja puikkojen kautta pääasian. Jee. Ei ehtinyt lankana kuvaamaan kun se ehti jo hypätä puikoille. Sopii suhtkoht hyvin Pirkolta saamaani Suopursu-huiviin. (Ravlink) Nyt oon vihdoinkin raaskinut sitä käyttää!

Toivottavasti vielä ei tuu kesä!

Lomalla, lomalta, lomalle.

Koska kirjoittaminen ei nyt maistu, tarjoan vähän tekstiä ja paljon kuvia. Voi olla, että blogi jää samantien pienelle lomalle. Ehkä sen jälkeen kirjoittaminenkin maistuisi.

Itse tulin lomalta sieltä mistä olen kotoisin tämän viikon alusta. Löysin sieltäkin keskeneräisiä neuleita. (kuvattu telkkarin valossa, kun ei malta.)
Purin tuon kolmannen lapasen ja neuloin noihin pääkalloilla kirjailtuihin peukalot. (ihan oikeasti, olin jaksanut tehdä nuo kuviot silmukoita jäljitellen mutten neuloa peukaloita.)
Tein sitten sopivan pellepiponkin settiin. Tuskin tuota missään julkisella paikalla kehtaa käyttää, jätinkin nuo sitten sinne maalle. Sielläkin oli satanut ihan kiitettävästi lunta.
Omenapuut eivät jaksaneet kaikki painoa kestää, tosin olikin suunniteltu että niitä ensi keväänä karsittaisiin.
Kotona olin jo ennen lomaani valmistanut lapsille yllätyksen, jota jotkut voisivat pyhäinhäväistykseksikin sanoa. Tää se vaan kasvattaa sadanviidenkympin arvoisessa soppakulhossa kissanheinää... Mut on toi vaan nätimpi tuossa pöydällä kuin kaapin perällä. Ja huomattavasti nätimpi kuin se lihalaatikko, jossa tuota ennen kasvatettiin...
Kissat ihan selvästi paheksuu.

Unto täytti maanantaina kolme. Miten se voi! Minun pikku mykkyrä ei olekaan pentu enää. Juhlittiin sillä, että postissa tuli Satunnainen Ystävällinen Teko, pari kissanminttupussukkaa. Ihan mahtista. Kyllä nyt kissojen kelpaa. Saa aina entiset täytteet roskiin, pussin pyykkiin ja uutta tilalle, ei tartte ommella aina uutta lelua. Kissatkin ovat siis siirtyneet kestoiluun...


Unto sai noiden pussukoiden lisäksi uudet valjaat. Viikonloppuna pääsee sitten niiden kanssa pihalle jos säät vaan suosii. Kisu tuskin lähtee, ehkä korkeintaan nenänsä pistää hetkeksi ovenraosta. Mut otetaan mukaan kuitenkin, ettei parka luule ettei hänestä pidetä.

Mun täytyy tästä lähteä neulomaan itselleni uusia sukkia. Kun ohuita ei oo enää ehjiä yksiäkään!
(suutarin lapsella ei ehkä ollut kenkiä, neulojalla on edes reikäiset sukat.)

Oikein Nurin

Heipä hei.

Täällä sitä ollaan vaan neulottu. Sitä olympianeuletta tietenkin, josta tuli henkistä kultaa eli sain ajoissa valmiiksi. Tosin mies ei ole vielä sitä viimeiseen kertaan sovittanut, eli voi vielä tulla takapakkia... Pidetään peukkuja pystyssä että se sopii blokkaamisen jälkeenkin. (jotenkin en osaa sanoa "pingottaa" jos tekelettä ei oo nuppineulojen kanssa pingotettu tiukalle niinkuin tätä, kasteltu vaan ja aselteltu muotoonsa kuivumaan...) Kuvassa se on vielä blokkaamati, siksi alareuna römpöttää rumasti.

Eikä se mun mieskään ihan noin pelottava ole.

Sitten on käyty Tuulian paitapajassa opettelemassa uusia taitoja ja kärsivällisyyttä uudelleen. Tuon neulomispajan lisäksi voisin tarvita esim. kolmiulotteisen ajattelun pajaa ja viikon mittaista kurssia ohjeen lukemisen opetteluun. Ihan järjettömän hauskaa siellä oli ja etenkin kaikki pikku vinkit ja kikat olivat jakamisen arvoisia. En pistäisi pahakseni vaikka olisi enemmänkin tuollaisia, ja vaikka järjestettäisiin yksittäinen kikkapaja...

Tuolta tultua purin Viherpippuritakin (ja sain siitäkin mitalin Aerial Unwindissa eli purkamislajissa), koska hihapyöriöt eivät istuneet kunnolla ja se on siksi jäänyt vähälle käytölle. Muuten tykkäsin ideasta ja mallista tosi paljon, joten olisi harmi pitää sitä kaapin perälle upotettuna... Aloitin sitä uudelleen TTS-metodilla, ja kummasti sitä jo muutamassa päivässä unohtaa mitä tuli (jotenkuten) opittua tuolla pajassa. Aika monen purkamisen jälkeen nyt alkaa jo tulla jonkinlaista tulosta.

Ajattelin yrittää saada tässä kuussa suurimman osan keskeneräisiä valmiiksi, pois pusseista vaatehuoneen naulakosta roikkumasta. Ne jotenkin henkisesti roikkuu myös mun takaraivossa ja tulee saamaton olo. Ja kukkien mullat pitäis saada vaihdettua kanssa. Edes tänä vuonna...

Tuo ihmeellinen paprika kukkii. Ajattelin viime syksynä, että pidän tuossa ja heitän sen pois kun se kuolee. Nyt tuntuu, etten taidakaan päästä siitä eroon.

Täydellinen vanhus

Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut, että täydellinen lauantai olisi minulle neulomista, hyvää ruokaa, pyykinpesua ja vähän lisää neulomista. Ainakaan en uskonut, että jaksaisin viettää viikonloppuiltoja yksin kotona ja vielä nauttisin siitä. (Teini-iässä vietin montakin viikonloppua yksin kotona ja silloin se oli kivaa. Nuorena aikuisena sitä alkoi kaivata ihmisiä ja säpinää. Ehkä tämä onkin taantumista?)


Enkä olisi uskonut sitäkään, että valvominen yli puolenyön ja kahvin juonti kymmenen jälkeen illalla tuntuisi näin paheelliselta ;)

p.s. Olympianeule valmistuu kolmen kerroksen kuluttua. Eli voitto tuli sittenkin. Jes.

Seuraavaksi luvassa epämääräinen postaus

Olympianeule alkaa olla hyvällä mallilla. Sietääkin olla, kun huomisesta lähtien alkaa taas työ haitata harrastuksia ja neulonta-aikaa on vähemmän.

Pieni vammautuminen kyllä hidasti paljon tätä hommaa. Sain nimittäin perjantaiaamuna loistavan idean alkaa maalaamaan (tai oikeastaan käsittelin sen puuvahalla) vanerilaatikoista kasattua rumilusta jota vinyylihyllyksikin saatamme kutsua, ja siinä paljain käsin rätillä tasoitellessani (yritin säästää kumihanskoja, nokkela ja pihi kun olen) sain tikun sormeen. Yhden päivän yritin sitä kaivella sieltä ulos neulan kanssa, sitten luovutin ja siellä tuo tuntuu olevan edelleen. Tulkoon pois sitten kun tulee, jos tulee.

Hylly kylläkin maastoutuu vaaleanharmahtavana nyt huomattavasti paremmin ympäristöönsä. Tuo kuvassa oleva ei sen ympäristöä kyllä ole, vaan minä pönötän seuraavassa kuvassa sen paikalla havainnollistaen ällistyttävää ja merkittävää keksintöä: kauluriani voi käyttää myös selänlämmittäjänä.
Minun on jo pitkään pitänyt neuloa itselleni tuollainen pötky, kun ajattelin sen auttavan selkävaivoihin. No nyt sillä ei ole enää niin kiire, kun on tuo korvaaja olemassa.
Ylemmässä kuvassa havainnollistuu hyvin myös se, kuinka nämä kuvat tähän blogiin yleensä hommataan... Eli itselaukaisin päälle johonkin pöydänkulmaan, juostaan kuvaan ja toivotaan, että kamera tarkentaa jonnekin niillemain missä malli tököttää, leikataan sitten ympäröivä sotku kuvankäsittelyllä pois ja toivotaan että tarkkuus edelleen riittää itse esiteltävän asian hahmottamiseksi.

Koska Rieppakin on esitellyt kotinsa "as is", uskalsin minäkin yhden uncut-kuvan tähän tunkaista. Koko kodin kuvaaminen olisi voinut olla vähän liian horrorpätkä herkille lukijaraukoilleni. Siinä siis on pystyssä kissanpönttöpahvilaatikkoa johon on päälle heitetty mohairhuivi (jota elukat tuntuvat rakastavan), lattialla hulluna pölyä ja kissankarvapalleroita ja lipaston päällä mikrokuituliinaa jolla ne olisi voinut kätevästi poistaa jos olisi sattunut huvittamaan. Nuo vinyylipinot lattialla on kyllä erityispoikkeustilanne, se hylly kun on tuolla makuuhuoneen kaappien edessä vahattuna ja kuvattuna, jos joku nyt sattui unohtamaan. Ja mulla on hattu päässä kun oon ihan justkohta lähdössä kirjastoon. Ja kiiltävät housut koska niihin ei tartu yhtään kissankarva. Etualalla näkyvän korin sieppasin mukaan kirpparilta rahaa vastaan, koska se oli hienosti harmaantunut ja just sopivan kokoinen.

Kattokaa vaikka. Käytössä siinä tarkoituksessa johon sen tarkoitinkin käytettäväksi.

Hi, my name is milliini and I'm Ravelry addict

Olen aktivoitunut Ravelympialaisten myötä räveltämään niin innokkaasti muutenkin, että blogin päivittäminen tahtoo jäädä. Pitäisi yrittää muistaa myös Ravelryn ulkopuolisia käsitöistäni kiinnostuneita ihmisiä niinkuin vaikka äitiään vähän ahkerammin.
Olympianeuleeksi olen valinnut Miehelle paidan, jota minulta on pyydetty jo miltei puoli vuotta sitten. Jotenkin ei vaan silloin oikein napannut alkaa neulomaan ohuesta langasta isolle miehelle paitaa, joka on pelkkää sileää neuletta, jos nyt ei hihansuiden, alareunan ja kaula-aukon resoria lasketa... Nyt tarjoutui hyvä tilaisuus voittaa itseni ja jaksaa tylsistymisestä huolimatta tikuttaa se kunnollisessa aikaraamissa valmiiksi asti. Toivottavasti lopputulos miellyttää myös saajaa.


Itse kisoja en kyllä kummemmin seuraa, ehkä toisella silmällä niitä kiinnostavimpia. Toisella silmällä voi sitten vaikka tuijottaa kissoja, tämä neule ei vaadi ainakaan tässä vaiheessa silmää tai aivoa...

Ennen olympialaisia sain pahan neuloosin ja startiitin ja ehdinkin aloittaa Ivy League -slipoverin, ainaoikein-huivin Tampellan pellavalangasta (ostin Käsityön museon Rompetorilta, tuon tuotantohan on jo aikaa sitten lopetettu)(Käsityön Rompetori on muuten taas 26.3.2010 klo 11–18) ja kirjoneuleslipoveriksi aiottu Norokin neuloontui, tosin tehdessä se muuttuikin raidalliseksi tunikaksi.

Ideoita tähän napsin eri puolilta, tunnistan ainakin ei-niin-alitajuiset vaikutteet Pinaatti-tunikasta (ollut ilmeisesti Suuressa käsityölehdessä 2/09 ja suunnittelija Kirsi Pussinen, itse olen nähnyt näitä vain blogistaniassa) ja tästä mekosta, jonka, yllätys yllätys, löysin Ravelryssa seikkaillessani. Raidat tietysti tuttua ja nähtyä "nororaitaa".


Hauskaa ystävänpäivää ja reipasta laskiaista! Tämä epäreippailija menee tästä karvaisten ystävien viereen, peiton alle, juomaan kahvia ja neulomaan.

Ja tämä kuva on tässä vain siksi, että

piti päästä esittelemään kopperokoulutuksen tuloksia.

(Oikeasti kyseessä on huijaus. Nehän sit lopulta meni sinne ihan itsekseen ja tykkäsivätkin vielä olla siellä. Eikä varmaan mee jos pitäis jonnekin lähtee.)

Halipusi

Selailin runsasta valikoimaa käsityölehtiä ja -kirjoja ja yritin valita palmikkotakkiin mallia, joka sopisi New Lanark Millsin Donegal Silk Tweedille jota olen hautonut kaappini perällä nyt jo riittävän pitkän aikaa. Mikään ei oikein tuntunut hyvältä. Jotkin mallit olivat tosi kauniita, mutta ehkä liian koristeellisia, liian palmikkoisia. Jotkin taas näyttivät pelkästään tylsiltä. Talvi-Verenasta 2008 löytyi takki (Cable news, linkki Ravelryyn), joka oli lähimmäksi sitä, jollaista olin hakemassa.

Tosin palmikko oli tylsä, se piti vaihtaa. Enkä varmaan alkaisi neulomaan kaikkia kappaleita erikseen. Alkuperäisen ohjeen lanka oli ihan jotain muuta ja tiheydet aivan eri luokkaa (neuloin mallitilkun!) joten tein uudet laskelmat silmukkamäärien selvittämiseksi. Päätin siis tuttuun tapaan neuloa takin kuvan perusteella. Halusin yrittää tehdä saumattoman satulahihan, kauluksen tahdoin myöskin kiertävän niskan puolelle.

Eli alkuperäisestä jäi jäljelle hädintuskin idea. Etukappaleiden joustinneulepaneelit ovat enää samaa, eivätkä nekään loppuun asti.


Lopputulokseen olen tyytyväinen, vaikka satulahiha ei lopulta onnistunutkaan, ja kainaloista ylös jatkuvan osan sain neuloa neljään kertaan. Siinä mielessä voin sanoa onnistuneeni, että ommeltavia saumoja jäi vain kaksi: kymmenen silmukkaa molempien kainaloiden alla. Halusin istuvan, vähän virallisemman oloisen neuletakin ja sen myös sain.

Palatakseni vielä edelliseen postaukseen hetken verran: Meillä aktivoidaan katteja sekä leluilla että temppuilemalla. Ja niitä myös koulutetaan (pikkaisen kehuakseni: ne osaa jo istua, antaa tassua, nousta takajaloilleen seisomaan, tulla pyynnöstä (melkein aina), koskettaa kosketuskeppiä ja Mononen hyppää pahvilaatikkoon kun pyytää, kuljetuskoppaan menoa vielä harjoitellaan) eikä tekemistä pitäisi muutenkaan puuttua, minä kun olen kotona niiden kanssa touhuamassa koko päivän joka toinen viikko (kun en ole töissä, kun olen töissä, touhuillaan sit kun tuun töistä ainakin hetken verran). Untolla on vaan joku outo fiksaatio naruihin ja lankoihin. Kun vaatteessa on naru, voi olla varma, että siinä on kohta joku punainen pötkylä roikkumassa. Sen silmiin syttyy liekit kun ottaa narua esille, oli se mitä narua tahansa. En siis ollut mitenkään yllättynyt, että laturin "naru" sai kokea julman kohtalon, huivista sen sijaan yllätyin, aiemmin valmiit neuleet eivät ole enää kelvanneet tuhottavaksi (vain langat katkotaan, ja siksi meillä vartioidaan neuleita tarkkaan). Ja tottakai minä jaksan ottaa nämä hihhuloinnit hellyydellä. Äitin oma madonmetsästäjä.