Näinä aamun aikaisina tunteina on tarpeeksi hiljaista kaikenlaisille ajatuksille. Niitä riittääkin arkisten toimintojen pohtimisesta maailmanparannukseen.
Eikö ollutkin hieno pohjustus viikon ekoteolle?
Eilen nimittäin kerroin Miehelle blogista
Vuosi ilman muotia (johon tuo tokaisi olleensa jo 24 vuotta ilman muotia), jonka idea on se, ettei Sumuvuoren Johanna saa ostaa vuoteen uusia vaatteita. Olin sitä mieltä, että itse pärjäisin hyvinkin näillä varannoilla ostamatta yhtään vaatekappaletta, sukkiakin kun kertyy nurkkiin sitä mukaa kun niitä neuloo (voiskohan niitä joskus neuloa muillekin...). Lisäksi noita vaatteita tuntuu tulevan lahjoituksina harva se viikko, kun niitä jää suvulta ja ystäviltä pieneksi. Joskus siitä on hyötyä, että on suunnilleen nykyaikaisen kymmenvuotiaan kokoinen!
Tänä aamuna aivottomissa töissäni ajattelin, että miksi ei oikeasti kokeilisi olla ostamatta uusia rytkyjä? Kirpputorit sallinen itselleni kuitenkin tästäkin lähtien, niillä kiertelystä kun on muodostunut sellainen ajanvietto- ja rentoutumismuoto minun ja Melkein Isosiskon kesken, ja onhan ne kuitenkin käytettyä tavaraa... Muuten yritän pärjäillä vuoden verran niillä mitä on. Tähän lukeutuu myös laukut, asusteet (no en minä niitä kyllä ostelekaan) ja kengät (paitsi mun on ihan pakko ostaa yhdet uudet talvikengät jos en niitä löydä kirppikseltä ja talvi tulee, jos ei tuu lunta tai pakkasta, niinkuin voi hyvinkin taas käydä, niin sitten en tarvii).
Ensimmäinen probleema tulee varmaan olemaan säädyllinen talvitakki, entiset kun ovat jääneet laihtumisen myötä jotenkin suuriksi ja roikkuviksi. Täytyy siis joko muokkailla entisiä, kaivella vinttejä, käydä ahkeraan kirppareilla tai neuloa tosi paksu villatakki ulkokäyttöön. Toinen on, jos sadevaatteet hajoaa. Kääks! Onneksi omistan kuitenkin suhteellisen laadukkaita gore-tex-kamppeita, että voi toivoa ettei niille käy vuodessa mitään.
Tämä menee lähelle Mielityn
Garderoobi kierrättäen -haastetta. (minustakin garderoobi on kauniimpi kahdella oolla, oli oikeinkirjoitus mitä tahansa) Tämä omani kuitenkin jatkuu vuoden verran, siis seuraavaan syyskuuhun, eikä jää tämän vuoden loppuun. Saas nähdä kuinka naisen käy!
Toinen asia, mitä olen aamutuimaan työskennellessäni miettinyt, on vuodenaikojen vaikutus joidenkin ihmisten mielialaan. Kuinka jollekin voi olla ihan normaalia, että joka syksy masentuu? Mikä syksyssä ja talvessa saa aikaan ahdistuksen, joka vasta keväällä helpottaa? Onko eri ihmisillä erilainen pimeän sietokyky, tarvitseeko joku enemmän aurinkoa jaksaakseen kuin toinen?
Minulta on joskus kysytty lempivuodenaikaani. Olen sen verran carpe diem-henkinen (vaikka muissa asioissa en taida osata ollakaan, hah, ikuinen haaveilija) että lempivuodenaikani on se, mikä kulloinkin sattuu olemaan. Näin syksyllä vastaan varmasti että syksy, onhan niin kaunista ja hämärää ja sumua ja syksyn valokin on erilaista kuin muulloin, jollakin tapaa pehmeämpää. On ihanaa kietoutua lämpimiin viltteihin ja neuleisiin, ja saa pitää pipoa, eikä kukaan pidä tyhmänä. (On mulla kesäpipojakin.)
Kesällä se on varmasti kesä (jos Suomeen sellaisia vielä saadaan tulevina vuosina) kun on kesämökki ja järvi ja uinti ja shortsit ja lämmin. Keväällä on ihanaa kun on vaaleanvihreää ja tuoksuu mullalle ja linnut tulevat ja ihmisetkin heräävät talviunestaan.
Jos kuitenkin joku vuodenaika olisi pakko valita, valitsisin kevättalven. Sen joka alkaa tammikuun lopulla, kun maassa on lunta ja kirpeä pakkanen mutta aurinko paistaa. Silloin tekee aina mieli ulos, hiihtämään ja luistelemaan, laskemaan pulkkamäkeä ja kävelemään pieniä polkuja pitkin. Mieli on herännyt alkutalven pimeyden ja jouluherkuttelun jälkeen, ja olo on pirteä ja iloinen. Silloin ei voi sietää niitä, jotka valittaa kun on kylmä!
Joskus tuntuu siltä, että olisin ainut joka jaksaa nauttia ulkoilmoista joka vuodenaikana. Täytyy kyllä myöntää, että minäkin valitan, kun palelee tai kun taas sataa. Ehkä se on tarttuvaa. Sisimmässäni kuitenkin nautin, kun edes kelit eivät ole yksitoikkoisia.
