Päätin tehdä ikäänkuin lusikkaleipiä, mutta sydämen muotoisia. Ajattelin, että juhlissa ne näyttäisivät kivoilta. Suorastaan söpöiltä.
Ohjeessa luki, ettei taikina juurikaan kohoa uunissa, joten pikkuleivät voi asetella pellille aika tiiviisti. Tämän myötä myös päättelin (ja aikaisemman lusikkaleipien tekemisen perusteella) että leivotut palaset eivät myöskään juurikaan muuttaisi muotoaan.
Joo. Ei niin. Ei tietenkään. Ihanhan nuo sydämiltä näyttävät. NOT. Ja koska minua ei napannut etsiä uutta ohjetta ja yrittää uudelleen, päätin täyttää nämä rätväkkäät. Kyllä ne mun vieraat saa sen verran kärsiä. (toi tahna on ihan liian hyvää, ja on suorastaan syntiä että se sopii niin moneen paikkaan)
Tässä vaiheessa ajatus oli aika selvä. Kyllä ne minua kuvaavat. Rumia, mutta aika hyviä.
(kuinkahan paljon tomusokeri voi tästä pelastaa?) (en muuten ajatellut missään vaiheessa että nämä kuvaisivat minua niin että olisin epäonnistunut ihmisenä. kai sitä jotain positiivisuutta jossain aivolokerossa sijaitsee)
4 kommenttia:
Kuvaako se sitten mua kun aina pitää tehdä niin kuin keittokirjassa lukee eikä koskaan voi kokeilla keittiössä?
Ja pätee muuten myös aika pitkälle neulomiseen...
Kokemuksen syvällä rintaäänellä:
Mitä rumempia, sitä parempia!
Ei se näkö, vaan se maku ;) Minulla on joskus paisunut mustikkapiirakka yli vuoastaan, ja yleensä kun teen hillopullia se hillosilmä valuu pitkin peltiä. En edes lähde arvailemaan, mitä nämä voisivat minusta kertoa :D
PS. Tuo edellinen postaus oli mielenkiintoinen, koska en ole tiennytkään, että shampoota ja hoitoainetta myydään paloina - fiksu keksintö :)
Ah, noiden on pakko olla herkkua! Lemon curd on aina nannaa. :o)
tv: sitruunamaanikko
Lähetä kommentti