Meidän kissoilla on tuommoinen piilopaikka levyhyllyn alimmassa lokerossa. Ei ne siellä nuku, mutta leikkiessä verhon takana on kiva vaania. Ja kun kissa ottaa aurinkoa katolla (ei kuumalla) niin hiiret hyppivät luolassa?
Etsi kuvasta Hermanni Hiiri, kaikkien kaveri. Se näyttääkin ihan siltä että "jee, toi peto ei oo paikalla, se on syömässä ärrinmurrinkeksiä"
Muistatko, kun kerroin korjanneeni sohvaa porakoneen kanssa? Siitä tuli muuten ihan hirveän osaava olo, ihan erilainen kuin ompelukoneen ääressä. Pitää varmaan joskus rikkoa stereotypiarajoja niin voi tuntea itsensä taitavaksi. Niinhän se on että kaikki naiset osaa ommella mutta vaan miehet osaa käyttää porakonetta...Tein siinä samalla myös myllistysmullistuksen eli vaihdoin sohvan "kätisyyttä". Niin saatiin enemmän tilaa tuolle nahkatuolille ja aurinko pääsee paistamaan ikkunasta esteettä. Hirvee homma oli kyllä, kun niitten ruuvinreikien etsiminen noissa käsinojissa ei ole ihan helppoo.
Ja minähän sanoin että kisu haluaa poseerata. Ja minulle se ei muuten ole mikään sotku jos neulemytty kököttää sohvalla (niinkuin näissä kuvissa). Jos samalla paikalla lötköttäisi vaikka verkkarit, se olisi sotku. Jännittävää.
Ihan lemppariasia tämän kodin kalusteista on tämä kärsinyt arkku. Siinä on jotakin niin tunnelmallista, kaikessa ruosteisuudessaan ja kosteusvaurioisuudessaan. Ja vaikka se on niinkin arvokasta materiaalia kuin vaneria. Nuo Taavetti 1619-tarrat vaan parantaa tilannetta.Mun mielestä sitä ei pidä kunnostaa. Tai maalata. Mun mielestä sen pitää olla juuri noin rappioromanttinen.
Ja Unton(kin) lempihuonekalu on nahkatuoli. Muistan kun mummolassa oli tismalleen samanlainen mutta vihreä. Siinä leikittiin sitten lentokonetta. Ja paljon muutakin. Nyt noi meidän lapset leikkii samanlaisessa. En tiedä onko se lentokonetta vai ihan painimatsi vaan.
Lisäksi kannoin puulaatikon sängyn viereen, ettei tarviis levitellä enää vaatteita lattioille iltaisin. Ei uskoisi, että samalle tyypille kuuluu se tiptop-vaatekaappi ja se epämääräinen mytty siinä kaapin alla... Kyllä, puhun itsestäni. Osaan olla yhtäaikaa sekä nipo että huithapeli, ja vieläpä samassa asiassa.
Sisustukseen liittyvää tuunausta olen harrastanut myöskin. Jos kuuluu sellaiseen perheeseen, jossa on virkattuja pikkuliinoja kaapillinen, saattaa niitä hyödyntää aika rennolla otteella. Ompelin siis niitä kaksi päällekkäin. Alemman äiti oli jo tärkännyt. Tiedoksi siis, että äiti näitä on virkkaillut... no, sanotaanko että aika monta eikä ollut edes huomannut kun olin niistä kolme varastanut. Kiittelikin jopa siitä teosta äsken puhelimessa.Sopisi vaikka tauluksi.
Mutta värit sopii keittiön tuolien päällisten kanssa yhteen, joten se sai paikkansa yhenlaisen bronttosauruksen alta. Ette muuten usko jos kerron että oon oppinut tulkitsemaan sen eleitä. Siitä näkee ihan selvästi kun se on janoinen, jo ennen kuin lehdet alkaa lerppua. Se varmaan lähettää mulle jotain alitajuisia viestejä. Hui, mikä eliö.
Eihän niitä tietty muuten olis ees tarvinnut ommella yhteen mutta kun aiemmin kuvittelin tekeväni siitä taidetta enkä käyttäväni perinteiseen tapaan...Otetaan vastaan mustia, pinkkejä ja punaisia pitsiliinoja turmeltavaksi tällä tapaa. Myös violetit, oranssit ja ruskeat käyvät. Ja beiget ja luonnonvalkeat ja viininpunaiset. Vink vink, mamma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti