Edelliset perhepotretit eivät ole ihan vastanneet todellisuutta. Meillä ei tasan tarkkaan olla hymyilevä rivistö hyväntuulisia ihmisiä ja kissoja. Elämä ei ihan täysin ole naurua, laulua ja tanssia.
Itselläni pipo kiristää suurimman osan ajasta tai sitten muuten vaan ottaa päähän. Jäljelle jäävän ajan käytän tehokkaasti nipottamiseen, nalkuttamiseen ja neuroottisuuteen. Välillä sitten suututtaa.
Kissatkin ovat niin söpöi ja ihanii. No justiinsa. Ne sulokkaasti pudottelee tavaroita, roikkuu verhoissa, kaivaa mullat kukkaruukuista, herättää liian aikaisin aamulla (sillä on syynsä että kirjoitan tätä kymmentä vaille viisi) ja menee sitten itse nukkumaan. Hellanduudelis. Puhumattakaan kaikista muista iloista joita lemmikinomistajat saavat nauttia, mutta jotka eivät juuri tällä hetkellä tule synkkään mieleeni.
Unto taitaa olla ainut, joka ei säännöllisin väliajoin mökötä. Kaikki muut saavat nauttia
huonotuulisuudesta kahdestatoista kahteenkymmeneen tuntia vuorokaudessa. Näistäkin valitettavan moni sattuu valveillaoloaikaan.
Meillä ei olla päivänsäteitä. Meillä käytetään möksypöksyjä (Kisu, Mies). Tai huudetaan täyttä kurkkua (minä, Unto). Mutta ei me olla onnettomia. Vaikkei olla Herttaisia, ollaan kuitenkin perhe. Ja nautitaan toistemme äksystä seurasta.
Kuvan saa taas isommaksi klikkaamalla.
1 kommentti:
Hih.. Kukapa sitä täydellinen virtakintas-ilopilleri aina olisikaan. Kuvituksesi täydentää vuodatuksesi hyvin, ja en voi mitään sille että mua alkoi naurattaa.
Lähetä kommentti