Kuin kissat ja koira

Teija haastoi Kisun ja Unton kertomaan viisi outoa asiaa itsestään.

Kisu:
1. On varmaan puoliksi jyrsijä. Nakertelee pahvilaatikoita ja silppuaa sanomalehtiä. Tykkää pähkinöistä ja manteleista.
2. Kuolaa kuin koira. Aamulla huristessaan ja taperrellessaan suupielistä valuu niin paljon kuolaa että itsellä on aina naama märkänä...
3. Vettä pitää aina ronkkia ennen juomista. Kai se pitää sekoittaa. Tai kokeilla onko se liian kylmää tai lämmintä. Toi toinen ei kaivele vesikuppia.
4. Leipäpussin sulkijat ovat parhaita leluja ja aarteita. Muulla ei niin leikikään. Kuulee sulkijan taivuttelemisen äänen vaikka olisi täydessä unessa toisessa huoneessa.
5. En minä tästä hömppämussukasta muuta outoa keksikään. Se nukkuu vieressä, tulee syliin ja kainaloon ja on muutenkin läheisriippuvainen minusta, joka sopii mulle hyvin, olenhan itsekin vähän sellainen (joku saattaisi deletoida ton vähän tosta pois). Se seuraa myös aina siihen huoneeseen missä kaikki muutkin on, ei kai sitä nyt yksinään viitti jäädä.

Unto:
1. Kaikki pehmeä on ihanaa. Varsinkin pienenä sai hurinatakuun; laittoi sen vaan peiton päälle niin johan alkoi tassut käydä ja moottori käynnistyi. Edelleen alkaa tassuttelu ja silmät menee kiinni.
2. Ei tunnu välittävän kylmästä tai sateesta jos ulos vaan pääsee. Ja osaa sitä myös vaatia.
3. On hirmuinen hötkeltäjä ja toimii ennen kuin ajattelee, mutta osaa silti avata kaikenlaisia ovia ja luukkuja.
4. Varastelee. Pikkukolikot päätyvät pöydiltä parempiin piiloihin. Ei oo vaan vielä löytynyt herran karvaisista taskuista yhtään...
5. On narumaanikko. Narut, köydet, kuminauhat, langat... ei tarvitse kuin heilauttaa niin siinä on punainen makkara kiinni. Lempilelu onkin pätkä matonkudetta jota pitää heittää ja vetää ympäri kämppää.

Voi olla, että osa näistä piirteistä ei ole edes kovin outoja, kun aloin miettiä näitä niin monessa tuli mieleen että no eihän se oo kissalle outoo, niinkuin pahvilaatikkoaskartelut tai veden kaivaminen tai pehmeästä tykkääminen. Mut laitoinpahan silti, ei nää meidän elukat kai sitten kovin omituisia ole.

Noista kissamiesmalleista on jo nähty kuvia riittämiin, joten tällä kertaa poseeraamisen (ja poseeraamattomuuden) hoitaa minun "pikkuvauva" Kössi, kultainen noutaja Pohjois-Savosta. Ikää herralla on 11 ½ v ja strategiset mitat 64cm ja n.40kg. On toiminut mielenterveyshoitajanani ja tassuterapeuttina jo vuodesta -97.

Kävin sitä hoitamassa ja ulkoiluttamassa viime viikonlopun ajan. Sillä vaan oli koko ajan hirveä kiire eteenpäin, ei kiinnostanut kuvissa esiintyminen. Enkä uskaltanut edes laskea sitä irti, kun kuulo on sen verran huonontunut, että se ei kuule jos sitä huutaa, se olisi varmaan posottanut mennä tuon lenkin itsekseen eikä edes huomannut että se nainen jäi jälkeen...

Joku hyvä haju tuli nenään. Heijastin on hieman vuosien varrella kärsinyt... mutta heijastaa silti!
On se hirveästi harmaantunut. Intoa silti vielä riittää. Hyvä kun sai pysymään tuonkin hetken aloillaan. Jalat tulee vaan tosi helposti kipeäksi, eli pieniä lenkkejä köpötellään monta kertaa päivässä. Ainoa mikä huolestuttaa, on patti jonka löysin perjantaina. Isä lupasi näyttää eläinlääkärille sitä. Toivottavasti ei mitään vakavaa. Siltä on leikattu syöpäkasvain neljä vuotta sitten... Mutta onhan noilla vanhuksilla aina kosmeettisiakin pakkuloita, tiedä siitä sitten.
Maisemat oli kyllä mahtavat. Minä niin haluaisin takaisin maalle.
Jotenkin minusta nuo vanhat koirat ovat hellyttävämpiä kuin pennut. Niissä on sitä iän tuomaa charmia, ja kuorsaaminenkin on niin söpöä. Tosin Köö on kuorsannut ihan aina. Vanhalla herralla on hienot käytöstavat (jotka dementikko saattaa "unohtaa" välillä, söi esimerkiksi ihan vahingossa pöydältä kulhollisen joulutorttuja sunnuntaina... ja rikos ei tule ilman rangaistusta, jollakin oli aika hyvä suolentoiminta siitä luumuhillon hotkimisesta). Ja voi siihen vaikuttaa sekin, että muistaa ne kaikki yhteiset vuodet ja tietää, ettei enää ole paljon jäljellä.