Kummallista ja kummallistamatonta maalaistalon henkeä kaupunkiympäristön välittömässä läheisyydessä

Hyvä, että ekotekoilu herättää näinkin paljon keskustelua ja hyvä ettei mun blogin kommentointi olekaan rikki :) Ja kiitos kaunis valoverhovinkeistä, en ole ehtinyt sitä vielä kirpparilta etsimään. On niin paljon töitä. Onneksi siitä saa myös paljon rahaa.

Ja kun on koko ajan töitä, ei täältä kaupungista pääse mihinkään. Hirmuinen kaipuu on maalle. Sinne herran kukkaroon, jossa voi pitää elukoita ja kasvatella vihanneksia. Ehkä juuri tästä syystä parvekkeestamme on muotoutunutkin hyötypuutarha, jossa ei syötäväksi kelpaamattomia kasveja kasvatella. Kukkaa on kuitenkin puuttunut, nyt kun mansikkakaan ei kuki vaan pollottaa raakileita täynnä...

Tänä aamuna töistä tullessa (niin, tulin sieltä seitsemältä aamulla) keräsin kimpun. Maalaishenkeen. On edes pala niittyä omalla alueella.
Onhan meillä tosin tuota kummallista maalaistalon tunnelmaa keittiössäkin: jääkaappi ammuu. Sieltä ihan oikeasti kuuluu välillä ömmöö tai muuuuu. Pitäisiköhän siitä huolestua? Ei kai se ole hajoamispisteessä? Vai onko syytä huolestua omasta mielenterveydestään?

Mielenterveydestä puheen ollen. Tämä nykyinen välityöni on niin rankkaa, että olen jatkuvasti väsynyt. Kun töitä on sekä aamulla että illalla, päivät venyvät pitkiksi vaikka välissä onkin paljon vapaata. (Pitäis opetella nukkumaan kunnolla siinä välissä.)

Eilen illalla, väsyneenä, olin varma, että leikin kotimatkalla oravanpoikasen kanssa. Siitä se juoksi tien poikki pyöräni edestä, ja jatkoi matkaansa kadunreunan kiveystä pitkin. En uskaltanut ajaa kovaa, koska pelkäsin että se puikkii pyörän alle, ei noista lapsista tiedä mitä niiden päähän pälkähtää. Se juoksi aina jonkin matkaa kiveystä eteenpäin, jäi paikoilleen ja katsoi taakse. Ajoin pyörällä viereen. Sitten se lähti taas, juoksi vähän matkaa ja katsoi taas taakse. Näin kävi monta kertaa, ja kun kiveys loppui, se kiipesi puuhun ja kurkkasi vielä kerran puun takaa ihan kasvojeni korkeudella, niin lähellä että olisin voinut koskettaa.

Minulla on uusi tosi pieni punainen ystävä. (Untokin on edelleen mun pieni punainen ystävä, vaikka se huutaakin koko ajan eikä tykkää olla mun lähellä.)

PS. Parvekkeella on joka päivä uusia ilonaiheita, tänään huomasin että vihanneskrassi on tehnyt siemeniä. Meillä taitaa olla vihanneskrassia myös ensi vuonna! Tää viherpeukalointi on tosi palkitsevaa. Suosittelen kaikille joilla on samoja epäilyksiä mielensä terveydestä kuin minullakin.