Olemme tulleet perhe-elämässämme siihen pisteeseen, että 120cm runkopatja tuntuu öisin ahtaalta. Minun, Mahani, Miehen, Monosen ja Mirrin yöt alkavat olla jatkuvaa kamppailua mukavasta nukkuma-asennosta ja asennon vaihtaminen yöllä alkaa vaatia huomattavia taitoja Tetriksessä. Evakuoituminen alkaa olla aina vain varteenotettavampi vaihtoehto.
Siitä, evakuoidummeko Minä ja Maha vai Mies, ei olla vielä käyty sotapoliittisia keskusteluja. Karvaiset keisarit ja kuninkaalliset käskyttäjät tuskin tulevat tässä sodassa valkoisia lippuja heiluttelemaan, uskoisin niiden ennemminkin käyvän uudelleen hyökkäykseen neutraalille maaperälle (sohvalle) siirtyvän evakon perään.
Hormonit tekevät myös elämästä niin kovin mielenkiintoista. Vaikka vuolaat onnenkyyneleet karvaisten ystävien kauniista kohtaloista (Koira löysi viiden vuoden karkuteillä olon jälkeen omaan kotiin! Joku ihana perhe adoptoi kovia kokeneen kissavanhuksen!) ovat aina kuuluneet osana elämääni, hanojen aukeaminen siksi, että kalakeitto maistuu tosi hyvälle tai että lehdessä on söpö mummo, alkaa olla jo vähän liikaa.
Tekstissä käytetyt kuvat eivät liity tapaukseen. Ne ovat aiemmin tässä kuussa piirreltyjä ja räpsittyjä otoksia blogipostauksiin, jotka ovat jääneet julkaisematta.
1 kommentti:
Hih, kalakeitto maistuu tosi hyvälle tai että lehdessä on söpö mummo... sitä ne hormoonit teettää.. Entäpä ku mielitekoihin alakaa kuulua "ketsuppia perunoiden päälle" jne. tuon tyyppisiä juttuja (nimim. kokemusta on). Ei voi ymmärtää ei miten hormoonit saa ihimisen niin sekasin. Koita kestää. :)
Lähetä kommentti