Vinon estetiikkaa

Tämä teksti ei käsittele estetiikkaa eikä filosofoi muutenkaan, ainakaan kovin paljoa. Se käsittelee erään tilkkupeiton syntyä ja olemusta.

Joskus talven synkimpinä päivinä päätin, että haluan tilkkupeiton, jossa jokainen kankaanpala on ihana. Näiden ihanien kankaiden kokoelma saisi sitten koristaa uutta sänkyämme uudessa kodissamme, kunhan ne saataisiin. Kun työ alkoi, tämä ajatus muuttui moneen otteeseen.

Kankaiden kerääminen oli mukavaa. Kirpputoreilta, vinteiltä ja omista varastoista löytyneet kankaat olivat osa enemmän, osa vähemmän ihania mutta aivojeni sopukoissa kaikki oikein sopivia. Kotona kankaita vierekkäin asetellessa osa kuitenkin karsiutui, osa päätyi kankaanpainokäsittelyyn ja osa kelpasi sellaisenaan.
Kankaat eivät siis olleet kaikki sellaisia kuin olin aikaisemmin ajatellut. Mutta nyt minulla on mahdollisuus peittoa katsellessa muistella, mistä mikäkin kangas on peräisin. Minusta on mukavaa ajatella, että palat kertovat edes jonkinlaista tarinaa. Voin ajatella, että tuosta kankaasta serkku teki mummolleen anorakin, ja tuo jäi ompelemastani mekosta. Niin nuo säilyvät sitten kun mekkoa tai tässä tapauksessa myöskään mummoa ei enää ole.

Kankaiden leikkaaminen tasakokoisiksi tilkuiksi oli helppoa kuin heinänteko, alustan kanssa siinä ei ollut muuta tuskaa kuin hartioiden jumittaminen. Sen sijaan suoraan ompeleminen oli täydellisen mahdoton tehtävä. Rakkauteni Husseen joutui monta kertaa koetukselle. Purkaa sai, ja jättää purkamattakin. Jossakin vaiheessa en enää välittänyt, kunhan saisin vain ommeltua. Kun ei kerran mene suoraan, menköön vinoon.

Kun kaikki tilkut oli viimein saatu ommeltua vinoon kiinni toisiinsa, alkoi seuraava haaste. Se ei selityksiä kaivanne, kuvasarja kertoo kaiken...

Kun sain kissat poistettua pohjakankaalta, kiinnitin kankaat yhteen nuppineuloilla ja tikkasin ruutuja käsin kiinni pohjakankaaseen sieltä täältä. Välissä harjasin sekä kissat että kankaat. Lopuksi ompelin reunat koneella jotenkuten siisteiksi.

Sitten hermostuin vinouteen, ja purin. Ja ompelin uudelleen. Ja hautasin sen kaappiin useaksi viikoksi. Sitten kaivoin sen taas esiin, ja purin taas. Tällä kertaa myös käsin ommellut tikkaukset. Purkaminen kasvattaa luonnetta. Purkamisen jälkeen hautasin sen kaappiin uudelleen, tällä kertaa vielä edellistä pidemmäksi aikaa.

Eräänä erittäin toimeliaana aamuna kaivoin sen taas esille. Ja levitin uudelleen lattialle. Ja Unto päätti tehdä siihen pesän sillä aikaa kun kävin katsomassa mitä postitäti pudotti luukusta. On se poika kätevä tassuistaan, äitiinsä tullut.

Ei Kisustakaan varsinaisesti apua ollut. En raaskinut poistaa kolleja "leikin" päältä, joten siihen se jäi taas joksikin aikaa. Lattialle karvoittumaan. Ja odottamaan uutta karvaharjausta.

Muutaman tunnin päästä sain päällyskankaan ommeltua aluskankaaseen. Ja levitettyä sängylle. Muutama päivä kului ennen kuin sain ostettua kanttinauhaa. Sen jälkeen kului viikkoja, että sain ommeltua kanttinauhan reunaan. Ja tikkaukset... Päädyin tekemään sikinsokin sellaisia kiemuroita. Valmis tuo tikkaus ei ole vieläkään, mutta laitoin peiton silti käyttöön.

Tämä peitto ei ole mikään käsityön taidonnäyte, se myönnettäköön. Eikä siitä taida perintökaluksikaan olla. Mutta kyllä se suojaa, ja kissat tykkää.
Ja on tuossa sitä jotakin, kaikessa vinkuruudessaan. Ainakin se kaukaa näyttää ihan kivalta.

(tää ei oo se sänky mihin se on tehty)

Kiitos kaikille kauniista sanoista Kössin suhteen. On mukava tietää, että täällä virtuaalimaailmassakin on ihmisiä, jotka välittävät.

Peto rakasti sinua, sinä kaipaat häntä niin

Kultainen ystäväni pääsi koirien taivaaseen tiistaina 18.8.2009. Lokakuussa se olisi täyttänyt 12 vuotta.
Kössi tuli meille 9kk ikäisenä jo muutamassa kodissa meitä ennen asustelleena pikku vöyhäkkeenä. Intoa oli enemmän kuin järkeä. Aina se kuitenkin oli ihana, rakastava ja ystävällinen. Ehkä ei aina ihan kiltti... Mutta silti aina yhtä rakas.

Se oli paras ystävä mitä teini-ikäisellä tytöllä olisi voinut olla. Kun muutin pois kotoa, en voinut ottaa sitä mukaan soluasuntoon enkä halunnut myöhemminkään viedä sitä maalta kaupunkiin kuin aina pienille lomille, jota kautta ystävänikin saivat Kössiin tutustua. Kun se jäi isäni luokse maalle, siitä tuli isän paras ystävä. Mökkeily-, kalastus- ja lenkkeilykaveri.

Uiminen, juokseminen ja pallopelit olivat kaikkein hauskimpia. Yksin oleminen ihan tylsintä. Kössi nautti ihmisten ja kivojen eläinkavereiden seurasta. Ketään se ei inhonnut. Paitsi lokkeja. (Kuvassa joutsen)

Mökillä oloa Kössi rakasti kaikkein eniten, ja sinne pääsikin vanhuusvuosinaan eläkkeellä olevan isäni kanssa usein ja pitkäksi aikaa.
Viimeisenä kesänään se oli jo kovin väsynyt ja kipeä. Makuulta ylös nouseminen alkoi käydä liian vaikeaksi. Veneeseen, autoon tai rappuja ylös se ei enää päässyt. Pieni rasitus alkoi jo läähätyttää. Kuulo oli toisesta korvasta hävinnyt, näkökään ei ollut enää entisensä. Ukkelille oli parempi jo päästä pois.

Lepää rauhassa Kössi. Me jäämme kaipaamaan.

Unton kunto

Käytiin eilen aamulla lääkärissä tuon roikaleen kanssa, ja suolessa sillä kuvan perusteella joku esine tai joku kokkare. Tunnustelemalla tuntui pyöreältä esineeltä. Hoidoksi antoi oksennusta estävän piikin ja lisää parafiiniöljyä, ja hyvä olis syödä niin sais suolen toimimaan. Jos ei tule pois, edessä ois leikkaus, johon soitetaan sit aika seuraavana aamuna.

Unto söi hyvällä ruokahalulla jo illalla, mutta oli aika vetelä ja väsynyt.

Tänä aamuna Unto oli jo oma itsensä. Löytyi nykkymasta sängyn jalkopäästä. Komensi antamaan ruokaa (ei vois uskoa että sitä huutamista oli jo ikävä!) Ruuan jälkeen meni pyörimään hiekkalaatikkoon aika pitkäksi aikaa. Laatikosta löytyi kokkare, joka purkautui noin puoleksi metriksi vihreää matonkudetta. Kylläpä helpotti. Nyt voi mennä hyvällä mielellä töihin. Kunhan narut on piilossa.

Löysän päivän ilta

Olen osoittanut poikkeuksellista mielenhallintaa tänä iltana. Olosuhteet eivät ole olleet myötä, mieliala ei ole ihan sitä mitä myönteiseen ajatteluun noin niinkuin yleisesti vaaditaan (perusäkäinen kun olen), mutta silti minua ei yhtään suututa ja olen yllättävän rauhallinen.

Paprika kukkii. Ja kukkia on paljon.
Itse vihannekset eivät tainneet ehtiä tänä vuonna.

Sitten niihin olosuhteisiin. Luvassa oli rauhallinen ilta kotona neuleen ja pizzanjämän parissa. Elo on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Pizzaa olen silti nakerrellut.

Unto oksentaa. Ja koska hän ei ole siinä niin kokenut kuin Herra "Oksupoksu" Kisunen joka tekee sitä lähes joka viikko, menee Mononen paniikkiin joka kerta kun huono olo iskee ja juoksee sen oksennuksensa kanssa ympäri kämppää. Sanomattakin on selvää, että kaikki mitä lattialta on löytynyt, on siinä tavarassa ja se pitää sitten pestä. Sen lisäksi että tämä aiheuttaa jonkin verran lisää työtä, aiheuttaa se isoa huolta omistajalle. Kun ei se ole sen tapaista ollenkaan. Tähän mennessä en ole löytänyt muuta kuin karvapalloja, mutta jotakin se nielaisee aina takaisin eikä sitä saa suusta pois. Toivon hartaasti että sekin on karvaa. Kisu seuraa ja ihmettelee ja valvoo vieressä niinkuin kunnon isonveljen kuuluukin.

Kirpputorilöytö-kattolamppu ja jo pitkään meillä töröttänyt

samansukuinen ystävänsä. Nyt on sitten kunnolla retroa.

Sen lisäksi jompikumpi rakkaista kultamurusista oli päättänyt kakata laatikon viereen eikä sinne sisälle. Ja tämä oli tietysti ennen kuin Unto ehti oksentaa vessan lattialle. Eli sain siivota siellä kaksi kertaa kymmenen minuutin sisään.

Juhlistin tätä viemällä roskat pihalle. Muistin rapussa, että neule jäi sohvalle. Jo valmiiksi puklaavalle Untolle langan napostelu ei varmasti tekisi hyvää. Piti sitten juosta. Ja biojätepussi repesi. Mitäpä muuta sitä olisikaan voinut odottaa. Onneksi sentään neule oli edelleen koskematon kun pääsin sisään. Jotenkin ei kuitenkaan voi keskittyä neulomiseen.

Työvälineeni (osa piilossa kaapissa) ja teemaan sopiva taulu.

Kissojen työvälineitä pilkottaa oikeassa alareunassa keltaisessa korissa.

Kaikki muu on samantekevää, kunhan nyt tuo punainen poika olisi kunnossa. Huoli on suuri, ja joka kerta kun tuo lapsi kääriytyy sängyn alle nukkumaan, tuntuu että joku on pahasti. Vaikka nukkuu se siellä ihan muutenkin.

Kuvituksena sitä positiivista puolta, iloja viikon varrelta. (Siitä suurimmasta ilosta, työpaikasta, ei ole kuvaa, mutta sellainenkin minulla nyt on!) Epäilin että kukaan ei tahdo nähdä kuvia siitä mistä tämä kirjoitus kertoo. Voin kertoa että se ei ole kaunista saatika hyväntuoksuista.

Tämän viikon kohokohdat

Nyt, kun kaikki mitä saa valmiiksi tai neuloo tai suunnittelee on joko salaista tai puolisalaista tai hyvin vähän ajankohtaista, pitää keksiä jotakin muuta julkaisemisen arvoista tai edes vähän sinnepäin, etteivät muutamat lukijani pääse huolestumaan.

Tällä viikolla pieniä ilonaiheitani ovat olleet:

Soihtuköynnös "borneon kuningatar" päätti vihdoinkin kukkia, jo sitä on odotettukin! Ihan kuin pieniä ötököitä nuo kukat, tosi söpöä.

Kirpparilta löytynyt joko erittäin ihana tai sitten ihan kamala verho, joka piti ostaa kun siinä on sekä lankakeriä että kissoja, ja kun väritkin sopii meidän ihanan kamalaan retrosisustukseen.

Kattolampusta napattu varjostin ja Ikean rikkinäisestä pöytälampusta yhdistelty lumipallo. Nyt pitää löytää vaan tuohon kattolamppuun varjostin...

Ommellutkin olen tässä viime kuukausina, täytynee siitäkin raportoida jossakin vaiheessa.