Vinon estetiikkaa

Tämä teksti ei käsittele estetiikkaa eikä filosofoi muutenkaan, ainakaan kovin paljoa. Se käsittelee erään tilkkupeiton syntyä ja olemusta.

Joskus talven synkimpinä päivinä päätin, että haluan tilkkupeiton, jossa jokainen kankaanpala on ihana. Näiden ihanien kankaiden kokoelma saisi sitten koristaa uutta sänkyämme uudessa kodissamme, kunhan ne saataisiin. Kun työ alkoi, tämä ajatus muuttui moneen otteeseen.

Kankaiden kerääminen oli mukavaa. Kirpputoreilta, vinteiltä ja omista varastoista löytyneet kankaat olivat osa enemmän, osa vähemmän ihania mutta aivojeni sopukoissa kaikki oikein sopivia. Kotona kankaita vierekkäin asetellessa osa kuitenkin karsiutui, osa päätyi kankaanpainokäsittelyyn ja osa kelpasi sellaisenaan.
Kankaat eivät siis olleet kaikki sellaisia kuin olin aikaisemmin ajatellut. Mutta nyt minulla on mahdollisuus peittoa katsellessa muistella, mistä mikäkin kangas on peräisin. Minusta on mukavaa ajatella, että palat kertovat edes jonkinlaista tarinaa. Voin ajatella, että tuosta kankaasta serkku teki mummolleen anorakin, ja tuo jäi ompelemastani mekosta. Niin nuo säilyvät sitten kun mekkoa tai tässä tapauksessa myöskään mummoa ei enää ole.

Kankaiden leikkaaminen tasakokoisiksi tilkuiksi oli helppoa kuin heinänteko, alustan kanssa siinä ei ollut muuta tuskaa kuin hartioiden jumittaminen. Sen sijaan suoraan ompeleminen oli täydellisen mahdoton tehtävä. Rakkauteni Husseen joutui monta kertaa koetukselle. Purkaa sai, ja jättää purkamattakin. Jossakin vaiheessa en enää välittänyt, kunhan saisin vain ommeltua. Kun ei kerran mene suoraan, menköön vinoon.

Kun kaikki tilkut oli viimein saatu ommeltua vinoon kiinni toisiinsa, alkoi seuraava haaste. Se ei selityksiä kaivanne, kuvasarja kertoo kaiken...

Kun sain kissat poistettua pohjakankaalta, kiinnitin kankaat yhteen nuppineuloilla ja tikkasin ruutuja käsin kiinni pohjakankaaseen sieltä täältä. Välissä harjasin sekä kissat että kankaat. Lopuksi ompelin reunat koneella jotenkuten siisteiksi.

Sitten hermostuin vinouteen, ja purin. Ja ompelin uudelleen. Ja hautasin sen kaappiin useaksi viikoksi. Sitten kaivoin sen taas esiin, ja purin taas. Tällä kertaa myös käsin ommellut tikkaukset. Purkaminen kasvattaa luonnetta. Purkamisen jälkeen hautasin sen kaappiin uudelleen, tällä kertaa vielä edellistä pidemmäksi aikaa.

Eräänä erittäin toimeliaana aamuna kaivoin sen taas esille. Ja levitin uudelleen lattialle. Ja Unto päätti tehdä siihen pesän sillä aikaa kun kävin katsomassa mitä postitäti pudotti luukusta. On se poika kätevä tassuistaan, äitiinsä tullut.

Ei Kisustakaan varsinaisesti apua ollut. En raaskinut poistaa kolleja "leikin" päältä, joten siihen se jäi taas joksikin aikaa. Lattialle karvoittumaan. Ja odottamaan uutta karvaharjausta.

Muutaman tunnin päästä sain päällyskankaan ommeltua aluskankaaseen. Ja levitettyä sängylle. Muutama päivä kului ennen kuin sain ostettua kanttinauhaa. Sen jälkeen kului viikkoja, että sain ommeltua kanttinauhan reunaan. Ja tikkaukset... Päädyin tekemään sikinsokin sellaisia kiemuroita. Valmis tuo tikkaus ei ole vieläkään, mutta laitoin peiton silti käyttöön.

Tämä peitto ei ole mikään käsityön taidonnäyte, se myönnettäköön. Eikä siitä taida perintökaluksikaan olla. Mutta kyllä se suojaa, ja kissat tykkää.
Ja on tuossa sitä jotakin, kaikessa vinkuruudessaan. Ainakin se kaukaa näyttää ihan kivalta.

(tää ei oo se sänky mihin se on tehty)

Kiitos kaikille kauniista sanoista Kössin suhteen. On mukava tietää, että täällä virtuaalimaailmassakin on ihmisiä, jotka välittävät.