23.8.09

Vinon estetiikkaa

Tämä teksti ei käsittele estetiikkaa eikä filosofoi muutenkaan, ainakaan kovin paljoa. Se käsittelee erään tilkkupeiton syntyä ja olemusta.

Joskus talven synkimpinä päivinä päätin, että haluan tilkkupeiton, jossa jokainen kankaanpala on ihana. Näiden ihanien kankaiden kokoelma saisi sitten koristaa uutta sänkyämme uudessa kodissamme, kunhan ne saataisiin. Kun työ alkoi, tämä ajatus muuttui moneen otteeseen.

Kankaiden kerääminen oli mukavaa. Kirpputoreilta, vinteiltä ja omista varastoista löytyneet kankaat olivat osa enemmän, osa vähemmän ihania mutta aivojeni sopukoissa kaikki oikein sopivia. Kotona kankaita vierekkäin asetellessa osa kuitenkin karsiutui, osa päätyi kankaanpainokäsittelyyn ja osa kelpasi sellaisenaan.
Kankaat eivät siis olleet kaikki sellaisia kuin olin aikaisemmin ajatellut. Mutta nyt minulla on mahdollisuus peittoa katsellessa muistella, mistä mikäkin kangas on peräisin. Minusta on mukavaa ajatella, että palat kertovat edes jonkinlaista tarinaa. Voin ajatella, että tuosta kankaasta serkku teki mummolleen anorakin, ja tuo jäi ompelemastani mekosta. Niin nuo säilyvät sitten kun mekkoa tai tässä tapauksessa myöskään mummoa ei enää ole.

Kankaiden leikkaaminen tasakokoisiksi tilkuiksi oli helppoa kuin heinänteko, alustan kanssa siinä ei ollut muuta tuskaa kuin hartioiden jumittaminen. Sen sijaan suoraan ompeleminen oli täydellisen mahdoton tehtävä. Rakkauteni Husseen joutui monta kertaa koetukselle. Purkaa sai, ja jättää purkamattakin. Jossakin vaiheessa en enää välittänyt, kunhan saisin vain ommeltua. Kun ei kerran mene suoraan, menköön vinoon.

Kun kaikki tilkut oli viimein saatu ommeltua vinoon kiinni toisiinsa, alkoi seuraava haaste. Se ei selityksiä kaivanne, kuvasarja kertoo kaiken...

Kun sain kissat poistettua pohjakankaalta, kiinnitin kankaat yhteen nuppineuloilla ja tikkasin ruutuja käsin kiinni pohjakankaaseen sieltä täältä. Välissä harjasin sekä kissat että kankaat. Lopuksi ompelin reunat koneella jotenkuten siisteiksi.

Sitten hermostuin vinouteen, ja purin. Ja ompelin uudelleen. Ja hautasin sen kaappiin useaksi viikoksi. Sitten kaivoin sen taas esiin, ja purin taas. Tällä kertaa myös käsin ommellut tikkaukset. Purkaminen kasvattaa luonnetta. Purkamisen jälkeen hautasin sen kaappiin uudelleen, tällä kertaa vielä edellistä pidemmäksi aikaa.

Eräänä erittäin toimeliaana aamuna kaivoin sen taas esille. Ja levitin uudelleen lattialle. Ja Unto päätti tehdä siihen pesän sillä aikaa kun kävin katsomassa mitä postitäti pudotti luukusta. On se poika kätevä tassuistaan, äitiinsä tullut.

Ei Kisustakaan varsinaisesti apua ollut. En raaskinut poistaa kolleja "leikin" päältä, joten siihen se jäi taas joksikin aikaa. Lattialle karvoittumaan. Ja odottamaan uutta karvaharjausta.

Muutaman tunnin päästä sain päällyskankaan ommeltua aluskankaaseen. Ja levitettyä sängylle. Muutama päivä kului ennen kuin sain ostettua kanttinauhaa. Sen jälkeen kului viikkoja, että sain ommeltua kanttinauhan reunaan. Ja tikkaukset... Päädyin tekemään sikinsokin sellaisia kiemuroita. Valmis tuo tikkaus ei ole vieläkään, mutta laitoin peiton silti käyttöön.

Tämä peitto ei ole mikään käsityön taidonnäyte, se myönnettäköön. Eikä siitä taida perintökaluksikaan olla. Mutta kyllä se suojaa, ja kissat tykkää.
Ja on tuossa sitä jotakin, kaikessa vinkuruudessaan. Ainakin se kaukaa näyttää ihan kivalta.

(tää ei oo se sänky mihin se on tehty)

Kiitos kaikille kauniista sanoista Kössin suhteen. On mukava tietää, että täällä virtuaalimaailmassakin on ihmisiä, jotka välittävät.

8 kommenttia:

Villasukka kirjoitti...

Kaunis ja tasapainoinen! Olen tehnyt eläissäni tasan yhden tilkkupeiton, silloin 8 vuotta sitten kun tiesin muuttavani tähän nykyiseen asuntoon. Silloinkaan suoraan ompeleminen ei oikein onnistunut (ei vaikka silitin ihan oikeasti kaikissa väleissä), avustajana oli vain yksi kissa (Juulia-vainaa) ja tikkaaminen kesti. Peittoa tuli käytettyä viisi vuotta hakaneulakiinnityksellä, nyt sitä on tikattu sen verran, että se pysyy pesussa kasassa. Se on ihana, mutta koska olen maailmankaikkeuden laiskin sängynpeittäjä, se on yleensä viikattuna työhuoneen pöydällä Indyn makuualustana...

Romulus kirjoitti...

Voi noita kissaolentoja :D! Sehän on selvä painimatto!

Kuvista ei ainakaan huomaa mitään vinkuraa. Oikein kivalta näyttää.

Mulla olis vähän haaveissa jotain tuommoista isoa pintaa farkusta... ;)

Näppi kirjoitti...

Hih on sulla oivia apureita. Nuo katit on just tuommosia, aina leikkimässä sielä missä ei tarvis.

Tuo peitto ei mun silimään näytä vinkuralta, paremminkin mukavalta. Ite en tuommosta sais aikaseks ollenkaan.

Mette aka mettuska kirjoitti...

Oikein mukavannäköinen peitehän tuo on, minen ainakaan osais ommella yhtään paremmin. Ja nätit väritkin :)

mamselli h kirjoitti...

Itse tasan yhden tilkkusängynpeiton tehneenä väitän, että lievä vinous vain kaunistaa peittoa ja tekee siitä persoonallisen... Eipä peittosi minun silmiini näytä miltään muulta kuin hienolta. Itsehän virheet parhaiten huomaa - koska tietää, missä ne ovat!
Ihailen purkamisjaksamistasi. Itse olisin varmaan jo paiskannut tekeleen unohduksen luoliin.

Sari kirjoitti...

Mun mielestä toi peitto on tosi hieno! Ja olen samaa mieltä kuin sinä, että niillä paloilla pitää olla tarina. Siinä on silloin paljon enemmän tunnetta, kun sitä katsoo jälkeenpäin ja levittää sen aamuisin vuoteelle.

Osanotto koiran menetykestä!

Anonyymi kirjoitti...

http://sufferiina.vuodatus.net kirjoitti:

Ihana juttu :) Itse sain eilen valmiiksi toisen tilkkupeittoni ja se sujui jo paljon paremmin kuin tilkkupeitto nro 1. Tilkkuilussa tarvitaan kyllä heromoja ja piiiittkäää pinnaa :) mutta lopputulos näyttää kauniilta ja pienet "vinoilut" tuo vain särmää ja lisäkauneutta!

Laurel kirjoitti...

Hurjan työn olet tehnyt! :) Kissoista ompelu- ja neulomisapureina on kyllä kokemusta täälläkin päin! :D