Extreme-urheilija, lajina kissansilitys

Viime aikoina on tuntunut siltä, etten tee oikein mitään Facebook-pelien pelaamisen lisäksi. Tai ainakaan saa mitään aikaiseksi. Nyt tajusin, ettei kyse olekaan siitä, ettenkö tekisi mitään, vaan siitä, että en ole tehnyt niitä asioita mitä pitäisi.


Neulon ja virkkaan ja ompelen hassuja tilkkutöitä, mutta en tietenkään niitä mitä pitäisi saada pikaisesti valmiiksi. Tietokoneella istuessa ei kiinnosta pätkän vertaa tehdä niitä hommia, jotka täytyisi tehdä, vaan sitä mieluummin kirjoittaa vaikka blogia, kas näin.


Arkunrapsutuskaan ei ole enää jännää, nyt kun tietää mitä sieltä paljastuu. Ja kun se mikä paljastuu, ei olekaan mitään minkä voisi jättää esille. Nyt se on vaan työtä, mistä tulee kädet kipeäksi.

Ja onhan sitä saanut aikaiseksi vaikka mitä. Niinkuin esimerkiksi neljät villasukat (yksistäkään ei tullut otettua kuvaa ennen lahjoittamista). Kerättyä sieniä ja poimittua omenoita. Keitettyä monta satsia omenasosetta. Leivottua Miehen kanssa terveellisiä sämpylöitä ja itsekseen epäterveellistä omenapiirakkaa (miten se onkin aina näin).


Ehkä sitä pitäisi nauttia siitä mitä on, eikä aina vaan stressata siitä mitä pitäisi olla.


(rakastuskuva omistettu Jaanalle :)

Vihreän viehätys

Viikonloppuna mökkeillessä valmistui kuohuviinin juonnin ohessa yhdet sukat, toiset lähti tulemaan kun lankaa kerran riitti. Tosin siinä kävi sitten niin, että ne ekat sukat ei istuneet jalkaan, eli ne on purettava kantapään taakse asti ja neulottava uudelleen. Jos malttaa! Onneksi tuolla ei niin kiire ole, toisin kuin eräiden toisten sukkien kanssa... (Eräille KipAkoille vaan tiedoksi jos huolestuttaa, kyllä ne sieltä tulee ja ihan ajoissa.)


Pyysin äidiltä kihlajaislahjaksi ukin tekemää vihreää arkkua. Sain. Jee! Sen kotiin raahaamisen jälkeen olenkin kyyköttänyt parvekkeella sitä rapsuttelemassa. Jäin koukkuun. Kaikki liikenevä valoisan aika menee raaputin-paaputinvehkeen ja voiveitsen kanssa maalin kuorintaan, neliösentti kerrallaan. Aina välillä jännittää, mitä alta paljastuu.


Ne jotka oikeasti osaa kunnostaa tällaisia vanhoja huonekaluja, voi nyt katsoa muualle aina kun arkku mainitaan. En osaa, enkä yritäkään entisöidä tätä, vaan rapsuttelen siitä nyt sen minkä saan, katson miltä se sitten näyttää, ja mietin mitä sille voisi tehdä. Jännää on.


Paitsi jos jollakin asiantuntijalla olis hyvä neuvo kosteusvaurion korjaamiseksi mitä luultavimmin vanerissa, otetaan vastaan. Takaa tämä on nimittäin noussut kuplalle. Saisko sitä millään oikenemaan? Tarviiko ihmeaineita tai taitoja tai välineitä?

Sitten olen valmis sinun pitää omanasi

Ikuisuusprojektiksi jo uumoilemani mekkokin valmistui jo jokin aika sitten.
Kaiken purkamisen, neulomisen, purkamisen, tuskailun ja kyllästymisen jälkeen ei voi kuin todeta että kyllä kannatti. Tuli ihana.


Tämä kuva on olla pöllöttänyt Ravelryssä jo valmistumisestaan lähtien ja ehtinyt kerätä muutaman faninkin. Blogissa sitä en ole julkaissut koska sen kanssa käytettävät asusteet eivät vielä olleet käytössä. No nyt on. Kuvassa esiintyy asusteen lisäksi tämänhetkinen se kaikkein kiinnostavin neule ja mekon sijaan käytännöllisempi asuvalinta tälle aika vilpoisalle päivälle.



(Mekon tarina menee siis seuraavasti: Heinäkuussa 2008 aloitin neulomaan sitä jotkin kesäjuhlat mielessä, joihin se olisi sopinut loistavasti. Mitkä juhlat kyseessä olivat, sitä en enää muista. Neuloin sitä vielä syksylläkin, jolloin määräpäiväksi siirtyi pikkujoulut. Vuodenvaihteen jälkeenkään se ei näyttänyt valmiilta ja sitä paitsi neulominen oli jo puuduttavaa pakkopullaa, hame vain leveni levenemistään. Se siis hautautui muiden kivempien juttujen alle. Sellaisten, joissa ei ole kerroksella niin montaa silmukkaa. Keväällä 2009 nostin sen esiin, neuloin ja neuloin. Kesällä, jolloin sen olisi pitänyt olla valmis, huomasin, ettei siitä ollut tulossa hyvä. Purin ja neuloin uudelleen. Aloin jo epäillä josko tuo koskaan valmistuukaan. Vaan niinpä tuo teki. Ja samalla päätin, että vaikka kihlajaismekon sainkin neulottua, hääpukua en ees yritä, vaikka mentäis naimisiin vasta viidenkymmenen vuoden päästä!)

Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan

Tässä nyt on tapahtunut elämässä vaikka mitä, ja sen takia blogin kirjoitus on jäänyt taka-alalle. Puikot on kuitenkin viuhtoneet, ompelukone surrannut, olen harrastanut sisustusaskartelua ja löysin pitkästä aikaa vesivärisiveltimenkin kädestäni.


Aloitetaan niistä puikoista. Ei-salaisista tuotteista on valmistunut yksi, huivi Casbah sockista.
En oikein tiedä tykkäänkö tästä vai en, välillä se näyttää tosi kivalta, välillä se näyttää siltä kuin joku olisi oksentanut pitkän pätkän 70-lukua. Saas nähdä tuleeko käyttöön vai purkuun vai jääkö hyllylle... Ihanan tuntuinen se on, ja oli ihanaa neuloa.

Keittiöön sain retrofiilistä leikkelemällä kontaktimuovista palasia ja liimailemalla niitä kaakeleihin ykteen nurkkaan. Piti oikein nostaa purkkilajitelmakin siihen esille.

Niistä ompeleista ja maalailuista kunhan jaksan. Ja yksi neulekin olisi vielä. Mutta niistä sit myöhemmin.