Ja siihen päättyy valitus. Tällä hetkellä täällä neulotaan, neulotaan ja neulotaan, mutta valmista ei meinaa tulla millään.
Kaikki on joko liian isoja kuljetella, liian monimutkaisia tai liian tylsiä (tai virkkausta, blääh) ja siksi pitää koko ajan aloittaa uutta. Tai sitten tulee äkillinen tarve juuri jollekin tietylle asialle ja se pitää tehdä juuri nyt ja heti.
Esimerkiksi meneillään oleva villapeitto parin kuukauden päästä syntyvälle piltille (ihanniinkuin sitä tartteis justnyt ja ihanniinkuin meillä ei peittoja ois...).
Nämä on kans siihen tarpeeseen neulottu. Siis enhän minä villasukkia tarvitse, vaan tein serkun kanssa diilin, että se neuloo minulle mustan pipon ja minä neulon sille sukat. Kun mustan pipon minä tarvitsisin, mutta olen niin laiska, etten perusneuleita jaksa vääntää. Ja sukat tahtoi hän, koska ei kuulemma hallitse kantapäätä.
Tässä kuvien välissä pitää tunnustaa, että en minäkään. Siis sitä mikä meidän suvun ukkojen mielestä on se ainoa oikea, se jonka mummo aina teki, eli vahvistettu hollantilainen. Ilmankos multa ei paljon sukkia ukkelit pyytele.
Aika räväkkää neulepintaa tuli tuosta Pirkon luona aikoja sitten taiteilemastani Nallesta. Tässä siis se silloin Ginger berries-väriksi tituleeraamani lanka. Mutta on toisaalta aika saajansa oloistakin. Siis räväkkä ja iloinen!
Tätä näkyä muistelen enää haikeana. Kliivian (ensimmäinen!) upea kukkaloisto loppui tänään, kun viimeinenkin kukka putosi. Nyt täytyy varmaan lähteä teurastushommiin ja syvään huokaisten nirhaista tyhjä kukkavana pois.
