Double log cabin

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Siksi kuvauskaan ei ole kovin mielikuvituksellista.

Tuhosin jämälankoja ja pitkään varastossa pyörineitä kankaita.

En tiedä kenelle ja mihin tarkoitukseen tämä päätyy, toivotaan että aika tavaran kaupihtee.

Maailman herttaisin pienokainen... sehän on Teidän, eikö totta?

Eräs pieni tyttönen saa nimen lauantaina. Vähän niin kuin epävirallisen kummin ja yleensä vaan hyvän ihmisen ominaisuudessa lahjon tätä tulokasta raidallisella villapuvulla.

Sen lisäksi aion edistää lapsen kasvamista kissaihmiseksi ja käsityön arvostajaksi tällä pehmolla. Kankaat on muuten lapsen äidin lapsuudesta. Toivottavasti en aiheuta traumoja. (sillä on häntäkin, ja pitkä onkin, mutta ei silti näy kuvissa)

Ei ole vaikea arvata mistä tuo ilme on saanut vaikutteensa...

Lisäksi olen varma, että tämä tapaus on maailman herttaisin pienokainen. Sen todistaa räpeltämäni korttikin. Pääsi taas repaleinen kotiliesi-parka käyttöön. (kuva hetekan lastenvaunumainoksesta)

Vanhuus ei tule kello ranteessa

Ja tämän tämänpäiväisen vanhenemisen kunniaksi pääsin sydänfilmiin, lääkärin tutkittavaksi, verikokeisiin, nieluviljelyyn ja keuhkokuvaan. Hassuinta oli ehkä se, että sain sanoa syntymäaikani joka toiselle vastaantulijalle ja useampaan kertaan, mutta kukaan ei huomannut että se on ollut tasan 27 vuotta sitten. Tai ei ainakaan sanonut mitään. Röntgenissä sentään kehuttiin tatuointia.

Viime aikoina minua nimittäin ovat vaivanneet ehkä maailman kaikki ärsyttävimmät pikkutaudit, esimerkiksi nyt nokkosrokko, kurkkukipu, mahakipu, suonenveto, närästys, huimaus, rintakipu ja sensellaiset. Väsyttänytkin on enemmän kuin tahtoo itselleen myöntää.

Silti ja ehkä juuri siksi olen päätynyt harrastamaan arkeologiaa makuuhuone-olohuone -akselilla. Makuuhuoneessa päätin aloittaa suursiivouksen kirjahyllystä ja imuroin joka ikisen hyllyn ja joka ikisen niteen. Ahkeruuden huippu! Samalla tein havainnon, kuinka mielenkiintoisia kirjoja meillä onkaan. Vielä kun ehtisi niitä joskus lukea! Ja miltei jokaisessa ennen 80-lukua kirjoitetussa lapsenkasvatusoppaassa sen lapsen nimi on Anna, jos kyseessä on tyttö; poika on Pertti tai Yrjö.
Sen lisäksi sain Mieheltä synttärilahjaksi yhden mielenkiintoisen romaanin lisää. Mistähän sitä aloittaisi?

Jatkoin kaivauksia vaatekaapissa. Kaiken odotetun kauan käyttämättömän vaatepaljouden lisäksi sieltä putkahti esiin entisen asukkaan vihko, johon hän oli kerännyt runoja. Ilmeisesti on ollut vähän kiire muuttaa tänne sisään, kun sitä ei silloin löytynyt... Olen näköjään vain heitellyt sinne vaatteita päälle. Jos jatkan siivoamista tätä tahtia, olen ehkä perjantaihin mennessä saanut imuroitua makuuhuoneen. Ja kun olen päässyt keittiöön asti, voin ehkä aloittaa alusta?

Mielenkiintoisin löydös saattoi kuitenkin olla arkussa. Sivuvalossa pinnassa näkyvät kohoumat, jotka oli pienen kiertelyn jälkeen tulkittavissa kukkakuvioiksi. Myös jokin vuosiluku kukkien väliin saattaisi sijoittua... Äiti ei muistanut enää minkä väriset nuo kukkakuviot ovat alunperin olleet, eikä vuosilukuakaan. Mummoni kapiokirstu on kuitenkin kyseessä, eli tulkintani vuodesta tuhatyhdeksänsataaneljäkymmentäjotain olisi aivan mahdollinen, viimeinen numero taas voi olla mitä tahansa. Haluaisin saada nämä kuviot tuolta talteen ja kopioida ne, sekä lisätä mummon ja ukin kihlavuoden lisäksi Miehen ja omani, ja näin yrittää saada siihen jonkun perinteen alulle. Sukulaisten jututtamista siis tässä asiassa on harrastettava, valitettavasti arkun rakentaja ei ole enää vastailemassa. Alkutoimenpiteenä piirsin kuviot tussilla maalipintaan ja kopioin sen kaavapaperille. Kunhan maalit on raaputettu, kolot kitattu ja pohjamaali maalattu, pääsee sommittelemaan niitä takaisin pintaan.

Tähän liittyen kävin matkalla tutkimuksista kotiin ostamassa itselleni syntymäpäivälahjaksi kalustekittiä. Hyvää vanhenemista vaan, minä. Lähdenpä juhlan kunniaksi korkkaamaan kurkkupastillipussin. Jos söis kaikki, niin siitähän vois mennä sekaisin. Maha nimittäin.

Edit: Hahaa!

Rättiä päälle

Tulen sitten katkaisemaan blogihiljaisuuden tällä valituksella lukijoitani säälimättä. Ehkä ensi kerralla jo jotain kivaa.

Tämän neuleen suhteen minulla oli vielä kesällä suuret odotukset. Toivoin tästä sellaista rentoa, laskeutuvaa, kimonomallista takkia. Ei mitään ihmeellisiä kikkailuja, suoria kappaleita ja yhdellä napilla kiinni. Ajatus oli ehkä hyvä...

Oli ehkä hyvä myös se, ettei tämä vielä kesällä valmistunutkaan. Saapahan hävetä tuolla kaapin pohjalla nämä talvikuukaudet, nähdään keväällä uudestaan. Jospa ne kauneusunet tekisivät mitä lupaavat.

Lisänä vielä ehkä maailmankaikkeuden upein stailaus tyyliin "vaihan noi tuulihousut noihin lattialla retkottaviin mustiin" eikä poseeraaminenkaan ole tahallista.

Kaiken muun pettymyksen lisäksi lanka oli kamalaa neuloa ja vielä kamalampaa päätellä. Plus Kisun tassuttelu sylissä neulomisen aikana sai jo melkoista röpöä aikaan. Ja kun pintakin näyttää parhaimmillaan VHS-nauhasta kudotulta. Terve ja heippa.

Loppuun vähän lankapornoa, lohdutukseksi. Taidan lähteä tämän langan kimppuun, lohdutukseksi.

Ja se on punainen!

Mulla on uusi kamera. Sitä pitää siis koko ajan testailla ja räpsiä mitä ihmeellisempiä otoksia.


Mutta koska tämä on ainakin suurimmaksi osaksi käsityöblogi, mennään niihin käsitöihin:


Tähän palmikkoneuleeseen meni puolisen tuntia. Harjoittelin samalla palmikon tekoa ilman apupuikkoa. Se punainen on tuolla sisällä.

Ei mulla muuta. Hajaantukaa.